HARVA meistä tulee todella miettineeksi, mitä aine ja aineellisuus itse asiassa merkitsee. Aine ei ole ikuista. Jopa jättiläismäiset, maapallon muinaishistorian suurmuistomerkit - vuoristot - rapistuvat, kuluvat ja hupenevat, ihmiskäden luomuksista puhumattakaan.

Titanic upposi, Pompeiji hautautui, Atlantis katosi, moni aktiivinen kaupunki pommitettiin hajalle. Kokonaiset valtakunnat ovat rappioituneet pitkien menestyksellisten kukoistusjaksojen päätteeksi. Mikään aineellinen ei ole ikuista.

Aineellisuuden maailmassa pätee syntymän, kulumisen ja hiipumisen laki. Materialla on alku, rajattu olemassaoloaika ja loppu. Meidän älykkäiden ihmisten harmiksi myös ihmiskeholla on rajallinen elinikä. Niin jännittävää ja mielenkiintoista kuin onkin toimia, touhuta ja tehdä keksintöjä tässä nykyisessä kehossa, siitä kehosta on vääjäämättä jonain hetkenä luovuttava. Ihmiskehokaan ei ole ikuinen, vaikka kuinka niin toivoisimme paremman tiedon puutteessa.

Samalla tavalla kuin on olemassa aineellista maailmaa koskevaa tietoa varastoituna kirjastoihin ja tiedostoihin, kirjastoista löytyy myös tietoa henkisestä maailmanulottuvuudesta.

Henkisyys ja tietoisuus nivoutuvat toisiinsa. Soluista ja tumista koostuva ihmiskeho on täysin hyödytön ilman tietoisuutta. Täydellinen tietoisuuden puuttuminen merkitsee elotonta ruumista. Mikä tuo elämän tunnusmerkki - tietoisuus - sitten on?

Tämä kysymys tietoisuudesta on henkisyyttä tutkivien koulukuntien peruslähtökohtia. Intia puolestaan on edennyt ehkä pisimmälle tämän tieteenalan tutkimisessa ja dokumentoinnissa. Tuhansia vuosia vanhoista kirjoituksista, jotka liittyivät läheisesti temppeleiden ja papiston elämään, voimme tänäkin päivänä etsiä vastauksia olemassaolomme perustotuuksiin.   Kuka olen, mistä tulen, minne menen?

Lukuvinkki: A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada: Elämän Tiede s. 151, "Anti-aineelliset maailmat"